Eläinlääkärissä kaikki hyvin -myös eläinlääkäri

Kuvautin tänään Hipun selän, lonkat ja kyynärnivelet. Ei olisi ollut pakko, eihän Hippua koskaan tulla käyttämään jalostukseen. Halusin kuitenkin olla varma, että tykilläni on lähtökohdat kunnossa aktiiviharrastamiseen. Ja olivathan ne. Toinen lonkka oli parasta A-luokkaa, toinen B/C, kyynärnivelet ja selkä priimatavaraa. Koira kestää siis kovemmassakin vauhdissa 🙂

Kuvausten tulokset olivat aivan loistavat, mutta yhtä hyvältä tuntuu, että koirani oli koko lääkärireissun ajan asiallinen. Tähän toki vaikutti ahkera harjoittelumme ja Hipun pohjaton ahneus, mutta myös luottoeläinlääkärimme Jouko Ridellin rauhallisuus. Hän muisti Hipun herkkyyden ja otti tilanteen heti alussa haltuun tarjoamalla herkkuja. Hoitopöydälle noston jälkeen Hippu mutusteli eväitä mieheni kädestä samalla, kun Jouko tutki Hipun läpi rauhallisesti. Aivan niin, tutki läpi! Hipun! Koiran, johon vieraat eivät koske! Missään vaiheessa Hipulle ei iskenyt paniikki, eikä se murissut tai haukkunut. I’m impressed!

Myös herääminen otettiin rauhassa, eikä meitä päästetty pois, ennen kuin Hipun jalat alkoivat kantaa. Ja asiasta todella huolehdittiin. Tällainen suhtautuminen  eläinpotilaaseen on omistajille (ja tietenkin itse potilaalle) todella arvokasta. On se hienoa, että tällaisia eläinlääkäreitä on maailmassa 🙂

Advertisement

Heikon hermorakenteen armoilla

Nyt sohaisen varmaan muurahaispesään. Menköön. Olen pitkään halunnut kirjoittaa haasteistamme Hipun kanssa, mutta en ole halunnut loukata ketään. En halua nytkään, mutta haluan sanoa sanottavani. Tänään luin Juha Kareksen artikkelin Käsitys koirien terveydestä on osin vääristynyt ja ihan vatsaa väänsi. Kares osui tekstissään täysin oikeaan:

Luonne ja koiran hermorakenne ovat jatkuvasti läsnä koiran elämässä 24/24 ja 7/7. Luonnetta tärkeämpää asiaa ei voi olla. Koirallakin henkinen hyvinvointi on tasapainoisen sekä laadukkaan elämän keskeisin tekijä. Luonne on jäänyt kuitenkin monasti vaille riittävää huomiota, koska se ei ole selkeästi mitattava ja riittävästi huomioitu ominaisuus kasvattajien ja rotujärjestöjen työssä.

Hipulla on huono hermorakenne. No, nyt se on sanottu. Jos se olisi jonkun ensimmäinen koira, se olisi jo annettu eteenpäin tai lopetettu. Olen varma siitä. Sheltihän saa olla varautunut. Hippu on paitsi varautunut, myös ihmisarka ja yliterävä. Helppo yhdistelmä. Not. Perheemme keskuudessa se on luottavainen ja aivan täydellinen kainalotupee. Harrastuksissa se loistaa, sillä se rakastaa yhdessä tekemistä. Mutta perheemme lisäksi se ei ole oppinut luottamaan muihin.

Niin ja miten tämä liittyy Kareksen artikkeliin? Meille kävi valitettavasti liian myöhään selville, että Hipun emä on kasvattajankin mielestä vähän liian terävä. Toki se murisi lapsillemme tutustumiskäynnin aikana, mutta arvelimme, että se vaan ei ole tottunut lapsiin. Niin, omaa tyhmyyttä. Pentulaatikon äärellä jäi kriittisyys taka-alalle.

Olemme tehneet (ja teemme) Hipun kanssa valtavasti töitä, jotta saisimme siitä reippaamman ja itsevarmemman. Käymme koulutuksissa, pyydämme ihmisiä antamaan sille nameja, liikumme paljon ulkona ja eri paikoissa. Olemme myös kastroineet sen. Nyt reilun vuoden ikäisenä olemme edenneet siihen pisteeseen, että vieras voi namin kanssa jo varovasti koskea Hippuun. Eteneminen on tuskallisen hidasta, mutta emme luovuta.

Tämän luonteisen koiran omistamiseen liittyy työn lisäksi yllättävän paljon surua. Kukaan vieras ei pidä rakkaasta perheenjäsenestäsi. Miksi pitäisikään, kun se murisee ja haukkuu, eikä halua minkäänlaista huomiota muilta, kuin omalta väeltään. Voit olla varma, että kun tapaat tiettyjä tuttuja tai sukulaisia, niin aina tulee kommenttia. Joku ottaa koiran reaktion henkilökohtaisena loukkauksena, joku murisee tai haukkuu takaisin. Saat puolustaa koiraasi joka välissä. Sinullehan se on kuitenkin on maailman paras.

Nyt, kun mietin toisen koiran hankintaa, olen kahden vaiheilla. Shelti on monelta kantilta täydellinen: pieni, lähellä pysyvä, fiksu ja liikunnallinen. Tuo Hipun hermorakenne kuitenkin laittaa miettimään löytäisinkö varmasti tasapainoisen pennun. Olenko yhtään varmemmilla vesillä jos vaihdan rotua. Toivonkin, että Kareksen ajatuksia vietäisiin käytäntöön ja luonnekin saisi uutta painoarvoa. Toivon, että suurin osa kasvattajista on jo oikeilla jäljillä. Hipun kanssa jatkamme töitä ja koitamme keskittyä nauttimaan sen hyvistä puolista.

Agilityllä varhaisdementiaa vastaan

Hajamielisyys kulkee meillä suvussa. Ainakin omassa sukupolvessani. Ja minussa yksilönä. Kyllä, syy on ilmiselvästi geeneissä. Tästä syystä agilityradalla voi olla enintään kolme estettä ilman, että aivoni menevät umpisolmuun.

Maanantaina olin todellisessa pulassa. Menimme kahdeksan esteen rataa, joten jouduin todella keskittymään, jotta tuuppasin koiraa aina oikeaan suuntaan. Koirani nimittäin menee juuri sinne minne pyydän. Joskus toivoisin, että se olisi vielä hiukan älykkäämpi ja katsoisi itse esteiden numerot. Minä saisin vain juosta perässä. Ehkä agilityn muistipähkinät kuitenkin estävät orastavaa varhaisdementiaani edistymästä.

Hajamielisyyteni vuoksi päätin kuitenkin kerätä kaikki harjoitukset tänne. Ovat varmasti paremmassa tallessa kuin minun päässäni tai joka puolella lojuvilla paperilappusilla. Toivottavasti kasvavasta harjoituskokoelmasta on iloa myös niille, jotka treenaavat paljon yksin ja kaipaavat ideoita harjoitteluun 🙂

Valssitreeni

Ensin harjoiteltiin pitkähköä rataa. Hipulle kaikki esteet olivat ennalta tuttuja ja ohjaajan sähläyksestä huolimatta selviydyimme kunnialla. Jatkossa ohjaaja keskittyy paremmin A. rataantutustumiseen ja B. ennakointiin radalla. Tavoitteena puolittaa ”öö, eiku” -tyyppiset hetket kesään mennessä (karsimista jää syyskaudellekin).

Eteenlähetyksen treenausta.

Eteenlähetystreenissä pyrittiin saamaan koira irtoamaan ohjaajasta ja tykittämään itsenäisesti suoran päähän. Tähän otettiin erillinen käskysana, kuten ”eteeneteen”, ”menemene” tai ”painapaina”. Suoran päähän asetettiin palkkio imuksi. Hipun motivaattorina toimi 0,000003 grammaa kuivattua kananrintaa ja se tykitti innoissaan maaliin. Ihan hienoa omistaa aurinkokunnan ahnein koira 🙂

Ragdoll nielee ärtymyksensä

Mitä kouluratsastus voisi oppia rally-tokosta?

Entisenä kouluratsastuksen mutasarjojen koluajana en voi olla vertaamatta kouluratsastuskilpailuja rally-tokoiluun. On myönnettävä, että olen totaalisen rakastunut rally-touhuihin, joten katson asioita vaaleanpunaisten raybanien takaa. Silläkin uhalla listaan tässä asioita, joita rally-tokosta voisi soveltaen siirtää kouluratsastukseen:

1. Pakotetut luokkanousut. Rally-tokossa kolme hyväksyttyä suoritusta nostaa sinut automaattisesti seuraavaan luokkaan. Sillä sipuli. Alokasluokka on aloitteleville koirakoille, avoin luokka askeleen taitavimmille jne. Ensikertalainenkin voi voittaa. Kouluratsastuksessa ratsukot voivat sahata samoja luokkia hyvinkin pitkään, myös kaikkein helpoimpia luokkia. 
2. Tuomarin rooli. Rally-tokossa tuomari käy radan läpi kilpailijoiden kanssa, kertoo, miten välttää sudenkuopat ja vastaa kysymyksiin. Ihan ääneen kerrotaan, että onnistumisia toivotaan. Palkintojenjaon yhteydessä vielä annetaan lyhyesti suullista palautetta ja korostetaan onnistumisia. Kouluratsastuksessa tuomarin rooli rajoittuu arvosteluun.
3. Koiran hyvän kohtelun vaatiminen. Rally-tokossa koiran hyvä kohtelu on nostettu jalustalle. Yhteistyön iloisuus on tärkeämpää kuin liikkeiden millintarkka suorittaminen. Jos koiraa esimerkiksi komentaa liian kovasti, voi olla varma, että se näkyy myös arvostelussa. Kouluratsastuksessakin voisi kovasta ratsastustyylistä rokottaa ja paljon. Kauniiseen ja rentoon yhteistyöhön toki sielläkin pyritään, mutta voisiko asiaa korostaa enemmän?
4. Selkeät arvosteluperiaatteet. Rally-tokon arvosteluperiaatteet on tehty niin selkeiksi, että jokainen harrastaja pystyy ne ymmärtämään. Alussa kaikilla on 100 pistettä ja virheistä pudotetaan olemassa olevan kriteeristön mukaan 1-10 pistettä. Näin kisoista puuttuu jälkipuinti, joka kouluratsastuksessa on harmillisen yleistä.
5. Kannustava ilmapiiri. Rally-tokossa kilpailijoita kannustetaan monin tavoin. Kilpailuihin toivotetaan tervetulleiksi kaiken rotuiset (myös monirotuiset) ja näköiset koirat. Parhaimpien suoritusten lisäksi palkitaan usein myös tuomarin suosikki, eli koirakko, joka saa hymyn tuomarin huulille. Mikä estäisi tämän myös koulupuolella?

Tiedän, että lajit eroavat kovasti toisistaan, eikä näiden asioiden siirtäminen sellaisenaan lajista toiseen olisi tarkoituksenmukaista. Mutta mielestäni rally-tokon keinoin kouluratsastuksen kannustavuutta ja tavoitteellisuutta voisi parantaa entisestään. Ehkäpä joku kehittää perinteisen kouluratsastuksen rinnalle rally-dressagen, jossa hevosen ja ratsastajan yhteistyön positiivisuus on pääasia ja siihen kannustetaan jollain uudella ja mielenkiintoisella tavalla. In my dreams 🙂