Lähtötilanteet hajalla – mie romahan

Meidän lähtö on rikki. Vielä vuosi sitten Hippu pysyi paikallaan 500% varmuudella olipa häiriötä tai ei. Sitten ohjaajalla alkoi keulia: Hippu luki lähdön virheellisesti jostain eleestäni kaksissa epiksissä ja pinkaisi ennen aikojaan liikkeelle. Ja koska minulla oli hitolleen kiire tehdä uutta maailmanennätystä, en puuttunut asiaan vaan otin jalat alleni. Jännä juttu, että lähtö hajosi.

Rikkinäistä oli korjattu jo jonkin aikaa, ennen kuin tajusin typeryyteni todellisen laajuuden ja sen, miksi lähdöissä etenkin sanaerottelu teettää vaikeuksia: meillä on (siis todella on) puoli tusinaa erilaista vapautuskäskyä.

• Lenkillä ”vapaa”
• Ruokailun yhteydessa ”ole hyvä”
• Kontakteilla ”mennään”
• Lähdössä mikä tahansa esteen nimi, mikä nyt vaan on radalla ensimmäisenä

Nerokasta. Yllätys, että homma ei toimi. Ja jotta maksimoin asian epäselvyyden, käytin vapautussanoja luovasti sekaisin eri tilanteissa. Pääsisin varmaan Quinnesin ennätyskirjaan tämän idiotismin vuoksi.

Nyt, kun olen selvinnyt ankarasta itseni ruoskimisesta, olemme aloittaneet ihan alusta. Nyt meillä on tasan yksi vapautuskäsky ”mennään” ja sillä muuten mennään. Pientä haastetta on ollut perheenjäsenten vakuuttamisessa muutoksen merkittävyydestä ja toisaalta muiden vapautusvihjeiden poisoppimisessa, mutta kunhan me ihmiset saamme yhden vihjesanan systeemin painettua mieliimme, lopun pitäisi sujua jo paremmin.

Kuva: Salla Kuikka, Jatpailut 2.2.2014 / skamerantakaa.kuvat.fi

Advertisement

Keppikesä

Kesä tuli, tai ainakin Suomen kesä, ja Hipun kanssa keskityimme keppeihin. Hippuhan ei oppinut keppejä verkkojen kanssa, ei sitten millään. Ainut mitä se oppi pitkällisten verkkotreenien kautta oli sisäänmeno. Aksakurssikaverini neuvoi minulle toisenlaisen tavan, joka onkin sopinut herra H:lle hyvin. Jätimme verkot pois ja treenasimme ensin neljällä kepillä kolme kertaa päivässä. Namit olivat suljetussa rasiassa muutama metri keppien jälkeen. Aina, kun tuli onnistuminen, naksutin viimeisten keppienvälissä ja Hippu juoksi palkkarasian luokse.  Ja harjoitus loppui siihen.

Keppejä lisättiin aina kaksi, kun edellinen määrä tuntui sujuvan varmasti. Pääsimme kahdessa viikossa kahdeksaan keppiin, mutta sitten tuli takapakkia. Se suoritti jo noita kahdeksaa keppiä nopeasti ja itsenäisesti, mutta parin päivän treenitauon jälkeen tuli muutama virhe. Hippu alkoi taas vahtaamaan minun ohjaustani, muuttui epävarmaksi, hitaaksi ja pakka meni sekaisin. Olimme ilmeisesti edenneet liian nopeasti.

Nyt tehdään taas pari päivää ihan neljällä kepillä, lisätään keppipari vasta, kun useampi päivä on tullut täydellistä suoritusta. Metodi on hyvä ja uskon, että ellei ihmeitä tapahdu, ennen elokuun loppua kepit jo sujuvat (koputan puuta).

Niin ja oltiinhan me taas epiksissäkin. Voitto tuli ja toi meille vielä lisää intoa 🙂 Video epiksistä.

Kai se on helppoa, kun on tuollainen kana

Kun on nähnyt älyttömästi vaivaa fiksun, mutta haastavan koiran kanssa, tietää, ettei koiran osaaminen tule tyhjästä. Hippu on ollut meillä nyt vuoden, joten harjoitustunteja on kertynyt n. 365 (n. 1h/pv), joista erilaisilla kursseilla n. 35. Nyt olen kuullut liian monta kertaa, että onhan tuo helppoa, kun sulla on tuollainen koira.

Tommy Wirén näytti 12.1.2013 pidetyssä seminaarissaan videoita osaavista kanoista. Yksi kana osasi seurata, toinen kiertää kahdeksikkoa tai ympyrää, vihjeenä pelkkä kierrettävien esineiden väri. Kai se on helppoa, kun on tuollainen kana.

Oletuksien teko oman koiran (tai kanan) oppimiskyvystä lienee turhaa. Toisaalta se on bueno keino, jos kaipaa tekosyytä harjoittelun välttelylle. Jos kana oppii 1-3 toistolla niin en hetkeäkään epäile etteikö mikä tahansa koirakin opi, jos käytetään oikeita metodeja. Itse olen vahvasti vakuuttunut Tommyn metodeista. Menin mieli avoimena kuulemaan seminaaria, tilasin heti kirjan ja kokeilin oppeja. Toimii kuulkaa kuin junan vessa!